Minä en mennyt tänään yhteiskuntaopin kokeeseen enkä jaksa miettiä syitä tai tekosyitä.

Haahuilen yksin ympäri huoneita yhden ihmisen paita ja toisen housut päälläni eikä kummatkaan ole omiani.

Kulutan isäpuolen partavettä pehmolelun hajustamiseen muttei mikään niistä ole oikeaa tuoksua.

Käperryn

käperryn

käperryn.

Olen ääliö tuulella.

Olen oikeastaan kai ääliö.

Kuuntelen minun ääniasteikolla mitattuna kamalan kovalla samaa musiikkia minkä tahdissa jotkut kai painautuivat ujoina hieman lähemmäs toisiaan ylä-asteilla kun kaikki oli jotenki suurempaa ja merkityksellisempää.

Tanssin silmät kiinni peilin edessä ja mietin ankkaperheitä jotka jäätyvät lampiin kiinni koska eivät uskallakaan lähteä.

Mietin merenneitoja, kaloreita, vanhoja tekstiviestejä ja valokuvia ja ystävänkirjojani ja tarinoita kappaleiden sanoitusten takaa.

Ihmisiä jotka ovat hiipuneet. Nimeämättömiä aaltoja jotka syövät ihmissuhteita.

Kirjoitan tylsiä viestejä pitkällä viiveellä enkä haluaisi edes painaa lähetä nappia mutten osaa enää muutakaan.

En tiedä ihmisistä enkä ihoista.

Minä vittuunnun ja vittuilen ilman näkyvää syytä ja jätän vastaamatta.

Äiti sanoo että vaadin liikaa ja olen liian itsekriittinen.

Syön kuulemma henkisesti kaulaani irti.

Minä nauran ja mutisen mitälie jolla senkin saisi vaihtaaman puheenaihetta.

Kerään kuivattuja ruusuja huoneeni seinille,

keksien suurempia tarinoita kuin todellisuus.